Saarien
karkeaan kivennäismaahan saadaan hoidolla aikaan ketomaisen
värikäs matalakasvuinen niitty. Hoidettu rantaniitty
on miellyttävä kulkea ja sen kasvien väriloistoa
on ilo katsella. Punaista väriä niitylle tuovat rantasapit
(Centaurium), merirannikki (Glaux maritima), suolasänkiö
(Odontites litoralis) sekä meriasteri (Tripolium vulgare),
valkoista nyylähaarikko (Sagina nodosa) ja ahopellava (Linum
catharcticum) ja keltaista taas ketohanhikki (Potentilla anserina).
Pallopelit ja kulkeminen rantaniityllä kuluttavat sopivasti
heinämäisiä kasveja, sen sijaan esimerkiksi suolavihvilä
(Juncus gerardii) kestää hyvin kulutusta liereiden lehtiensä
ja vartensa ansiosta. Kun niitylle palaa käärmeenkieli
(Ophioglossum vulgatum), ollaan hoidossa jo voiton puolella. Merenrantaniittyjen
reunoille voi jättää suurruohoja kuten mesiangervoa
(Filipendula vulgaris), joka kuuluu myös niittyjen lajistoon.
Niiden leviäminen voidaan ehkäistä tarvittaessa
niitolla.
Useiden
kasvien levinneisyysraja kulkee Pyhämaan kohdalla; lämpötila
ja suolamäärä ovat vielä sopivat ja ahvenanmaalais-
tyyppinen merenrantaniitty on mahdollista saada aikaan. Pohjoisempana
tai sisempänä saaristossa ja rannikolla, jossa suola
ei pääse vaikuttamaan, rantaniittyjä voidaan hoitaa
kuten ketoja.
Mantereen
merenrantaniittyjen hoitamisen on monesti vaikeaa ruovikon vuoksi
ja siksi, että hankkeeseen pitäisi saada mukaan useampi
hoitoon sitoutunut naapuri. Ulompana saaristossa jää,
tuulisuus ja ajoittaiset merenpinnan korkeuden muutokset pitävät
ruovikon aisoissa; sama pätee mantereella niemenkärkiin.
Merenrantaniittyjen
lajit eivät ole kaikki kadonneet laiduntamisen loppumisen
takia. Osa lajistosta on siirtynyt mantereelta ulkoluodoille,
jossa ne elävät lokkikolonnien ulosteista huuhtoutuvien
ravinteiden varassa. Myös lisääntyneillä lintu-
mm. hanhikannoilla voi olla positiivisia vaikutuksia niiden laidunvaikutuksen
takia. Ulkoluodoilta löytää kivisiä rantaniittyjä,
jotka kasvavat upeita lajeja. 1950-luvulla, jolloin Hinneri teki
ensimmäisiä retkiään ulkosaaristoon, näin
ei ollut. Nyt muualla harvinaistuneita rantaniittylajeja voi tavata
siellä suurina kasvustoina.
Rantaniittyjen
lajiston taantumiseen vaikuttaa laidunnuksen loppumisen lisäksi
saarien ja luotojen metsittyminen ja varvikkojen muodostuminen
sekä niittyjen sammaloituminen. Tätä kehitystä
edesauttaa pidentynyt kasvukausi ja valon määrän
lisääntyminen. Männikköjen ja varvikkojen
kautta alas niitylle valuva sadevesi happamoittaa maaperää
ja karkottaa rantakasvillisuuden sen yläosista alkaen. Niitylle
leviää samanaikaisesti vaikeasti hävitettävää
juolavehnää (Elytrigia repens) sekä jokapaikansaraa
(Carex nigra), joka muodostaa rantaturvetta. Tämän seurauksena
koko rantaniitty sammaloituu.
Hoidon
aloittaminen
Hoito
tulee aloittaa puhdistamalla kalliot sammalista ja varvikosta,
jolloin sadevesi tulee puhtaana rantaniitylle. Myös kataja
hyötyy tästä; sen kuolemat johtuvat humuksesta
ja sammalista, jotka luovat otollisen kasvualustan juurikäävälle.
Mäntykään ei kärsi käsittelystä,
koska sen juuret porautuvat syvälle kallion koloihin. Männyn
neulaset tulee haravoida vuosittain pois happamoittamasta maaperää.
Niityn
pohjan parantamisessa keskeistä on humuksesta eroon pääseminen.
Tämä onnistuu polttamalla, paloturvallisuus tietysti
huomioon ottaen. Ylös voidaan polttaa ensin suojavyöhyke
tai rajata alue kastelemalla. Ensimmäinen vaihtoehto on polttaa
nuotiota niityllä ja vierittää palavia puukappaleita
niitylle. Toimia toisin sanoen aivan kuin kydötettäessä
ennen vanhaan. Toinen vaihtoehto on polttaa rakovalkeaa ja kantaa
puiden päälle niityltä kuokitut turpeet ja lauhamättäät,
jolloin poltettavan aineksen pH nousee ja typpeä poistuu
ilmakehään. Saatu tuhka levitetään niitylle.
Tämä voidaan tehdä mihin aikaan kesästä
tahansa; pääasia että on riittävän kuivaa,
vaikka toisaalta sopiva kosteuskaan ei haittaa. Hoidon tulos sen
sijaan vain paranee lievästä kosteudesta, kun palaminen
tapahtuu hitaasti.
Maassa
oleva siemenpankki voi tuhoutua polton seurauksena. On ensiarvoisen
tärkeää jättää myös kuvioita
käsittelemättä, jotta saadaan siemenet nopeasti
itämään uudelleen, kun ei tarvitse odottaa, että
siemenet leviävät niitylle sen ulkopuolelta. Jos lähettyvillä
on hyvin kukkiva rantaniitty, syksyllä voi siltä kerätä
siemeniä ja kylvää niitä niitylle.
Maakivet
ovat hyväksi, niitä ei kannata poistaa. Eteläistä
alkuperää olevat niityn kasvit hyötyvät auringossa
lämpiävistä "kiuaskivistä", jotka
lämmittävät myös ympäristöään.
Tällaisista hankalista kivikkoisista paikoista ja muistakin
niityn pienistä sopista ja polton kannalta hankalista paikoista
maan voi yksinkertaisesti kääntää lapiolla,
jolloin kivennäismaa paljastuu. Paikoissa, jotka on vallannut
ohut kerros hiirensammalta ja humus on muodostunut todella kovaksi,
kulottaminen on vaikeaa. Apu löytyy tällöin sepelikuormasta,
jonka voi jättää alueelle ohuelti levitettynä
rapautumaan.
Rantaniityillä,
joilla humuksen poistoa ei ole tehty tai jotka on hyvin laidunnettuja,
niittykasveille voidaan luoda otolliset elinolot laikuttamalla.
Niittykasvit palaavat kivennäismaalaikkuihin; leviämistä
voi toki edesauttaa myös keräämällä ja
kylvämällä siemeniä. Kauempaa näin käsitelty
niitty näyttää aivan siltä kuin kasvit olisivat
levittäytyneet koko alueelle; laikutuskäsittelyn voi
toki toistaa useamman kerran peräkkäin, jolloin näin
ehkä pitemmän päälle käykin.
Jatkotoimenpiteet
Vuosittaisen
männynneulasten haravoinnin ohella on syytä miettiä
pH:n nostamista kalkitsemalla. Tuhkaa voi levittää niitylle
talvella. Kalkitsemista on syytä ensin kokeilla tikuilla
rajatulle kuviolle, jolloin on helppo seurata, vaikuttaako se
toivotulla tavalla niittykasvillisuuden elpymiseen, ja jos näin
on, kalkitsemisaluetta voi laajentaa.
Toisinaan
kesäinen matalapaine nostaa veden tason kesävedestä,
joka sekin on n. 10cm normaalia korkeampi, jopa 30-40cm lisää,
jolloin merivesi saattaa peittää kymmeniä metrejä
leveän kaistaleen rantaniitystä. Tämä neutraloi
niityn pohjaa. Tällaisissa paikoissa on tärkeää
huolehtia niityn yläosien kunnosta kalkitsemalla ja hoitamalla
niiden pohja kuntoon edellä kerrotun perusohjeen mukaisesti.
Kalkita
voi tuhkan ohella myös sinisimpukoiden kuorilla. Ne ovat
erinomainen pH:n nostaja ja fosforin lähde ulommilta luodoilta
kerättynä ja muovisäkissä murskattuna. Kerätessä
täytyy tosin muistaa, että rantatörmien kasvillisuus
elää simpukoiden varassa; niitä pitää
siis kerätä vain aivan rannasta, ei sisempää
luodolta. Typen suhteen niityn hoitaja voi olla rauhallisin mielin;
kivennäismaan paljastuttua eivät sen ravinteet rehevöitä
niittyä. Isojen kasvien niitto ja kuolleen kasvillisuuden
poisto vähentävät myös typen määrää.
