Mitä muinaisjäännökset ovat?

Muinaismuistolaki

Miten muinaisjäännökset liittyvät perinnemaisema-alueisiin?

Mitä hoito muinaisjäännösalueilla on?

Lisätietoa aiheesta

 

Mitä muinaisjäännökset ovat?

Muinaisjäännökset ovat merkkejä menneestä elämästä ja sukupolvista. Ne kertovat meille esihistoriallisen ja historiallisen ajan asumisesta, liikkumisesta, elinkeinojen ja uskonnon harjoittamisesta sekä kuolleiden hautaamisesta.

Muinaisjäännökset jaetaan hallinnollisesti kolmeen ryhmään: esihistoriallisiin, historiallisiin ja vedenalaisiin muinaisjäännöksiin. Esihistorialliset muinaisjäännökset sijoittuvat aikaan ennen kirjallisia lähteitä. Arkeologiselle tutkimukselle ne ovat ainoat lähteet muinaisen ihmisen elämästä.

Ruissalon Kalkkiniemen patteri

Suomesta tunnetaan noin 18 000 esihistoriallista muinaisjäännöstä. Historiallisen ajan kohteita on vielä tätäkin enemmän. Muinaisjäännöksistä osa on edelleen näkyvissä kuten pronssikauden hautaröykkiöt, rautakauden linnavuoret tai historiallisen ajan tervahaudat. Useimmat kivikauden asuinpaikat tai rautakauden pellot sen sijaan ovat kokonaan maanpinnan alla.

Historiallisen ajan muinaisjäännökset ajoittuvat keskiajan alusta 1200-luvulta lähes nykypäivään asti. Vedenalaisiksi muinaisjäännöksiksi lasketaan taas kaikki yli sata vuotta sitten mereen tai muihin vesistöihin uponneet hylyt ja hylkyjen osat.

 

Muinaismuistolaki rauhoittaa kiinteät muinaisjäännökset automaattisesti ilman eri toimenpiteitä ja kieltää sellaiset toimet, jotka saattavat vaarantaa muinaisjäännöksen säilymisen.

Kiinteillä muinaisjäännöksillä ei ole ikärajaa. Laki ei erottele eikä arvota esihistoriallisen ajan ja historiallisen ajan muinaisjäännöksiä. Nuorimpia lain tarkoittamia suojelualueita ovat eräät toisen maailmansodan aikaiset puolustusvarustukset.

Muinaismuistolaki antaa kuitenkin mahdollisuuden muinaisjäännösten hoitamiseen. Lakia valvoo Museovirasto, jonka tehtävä muinaisjäännösten hoito lain mukaan on. Museovirasto voi kuitenkin kirjallisesta anomuksesta myöntää luvan muinaisjäännösalueen hoitoon jollekin toiselle taholle kuten kotiseutu- ja luonnonsuojeluyhdistyksille tai maanomistajalle.

Lupaa voi hakea vapaamuotoisella hakemuksella, mutta Museovirastosta voi myös tilata tarkoitusta varten hakulomakkeen. Hakemuksen muodosta riippumatta hakijan on esitettävä alueelle hoito- ja käyttösuunnitelmaa, jota laadittaessa on syytä tutustua mahdollisimman tarkasti arkistolähteisiin, karttoihin sekä tietenkin tehdä havaintoja maastossa. Hoitosuunnitelmasta on myös käytävä ilmi se, minkälaiseen lopputulokseen hoidolla pyritään.

Museoviraston lisäksi hakijalla on aina oltava lupa myös maanomistajalta. Lupa olisi hyvä saada kirjallisena, johon tulisi kirjata luvan mahdolliset ehdot.

Muinaisjäännösten hoidosta vastaa Museoviraston arkeologian osastolla toimiva muinaisjäännösten hoitoyksikkö, jonka tehtävänä on hoidon organisoinnin ohella myös neuvoa ja antaa hoitoon liittyviä ohjeita muillekin hoidosta kiinnostuneille tahoille. Paikallisella tasolla työskentelevät aluesuunnittelijat vastaavat hoidon suunnittelemisesta, ohjaamisesta ja valvomisesta omalla toimialueellaan.

Erityisympäristötukialueille, joilla on muinaisjäännöksiä, ei tarvitse hakea Museovirastolta erillistä hoitolupaa vaan Museovirasto antaa näistä kohteista lausunnon TE-keskuksille.

Miten muinaisjäännökset liittyvät perinnemaisema-alueisiin?

Perinnemaisema-alueilla sijaitsee usein muinaisjäännöksiä - varsinkin ajanlaskun vaihteen jälkeiseltä ajalta. Tämä johtuu siitä, että rautakauden alussa raivattiin maanviljelykseen ja karjanhoitoon tarpeisiin ne alueet, jotka olivat myöhemminkin perinteisen maanviljelyksen aikana käytössä. Ne muodostavat perinnemaisemiemme vanhimman kerrostuman.Olosuhteet perinnebiotooppien syntymiselle muodostuivat Suomessa jo kivikaudella (n. 8500 1500 eKr.), vaikka metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä ihmisen vaikutus ympäristöönsä oli vielä melko vähäinen.

Siitepölytutkimusten mukaan ainoina merkkeinä ympäristön muokkauksesta kivikaudella aivan sen loppuvaihetta lukuun ottamatta, voidaan pitää nokkosen ja saniaisen lisääntymistä. Tämä kertonee lyhytaikaisista asuinpaikoista, joita varten on avattu ympäristöä, ja havupuiden raivaamisesta, jota on voitu tehdä esimerkiksi pähkinäpensaan levittämiseksi.

Ensimmäiset merkit, jotka viittaavat laidunnukseen, ulottuvat noin kolmentuhannen vuoden taakse pronssikauden alkuun. Siitepölyanalyyseissä on todettu katajien määrän lisääntyneen tässä vaiheessa. Kataja alkoi lisääntyä, kun metsiä raivattiin laidunalueiksi ja laiduneläimet jättivät katajan taimet syömättä. Katajakedot syntyivät siten kulttuurimaisemamme kehityksen varhaisimmassa vaiheessa. Siitepölytutkimukset osoittavat, että samaan aikaan alkoi pienimuotoinen, tilapäinen viljely. Kuitenkin vasta yli tuhat vuotta myöhemmin ihminen alkoi muokata ympäristöään voimakkaammin.

Ajanlaskunvaihteen molemmin puolin Etelä- ja Länsi-Suomen jokivarsialueita raivattiin laidunnukseen ja viljelyyn. Tällöin syntyivät edellytykset nk. arolajiston leviämiselle Suomeen. Arolajeihin kuuluvat monet niittyjemme ja ketojemme omaperäisimmistä kasveista. Ne ovat kasveja, jotka ovat jäänteitä heti jääkautta seuranneelta arovaiheelta Euroopassa. Näistä useimmat ovat levinneet Suomeen vasta sitten, kun ihminen on muokannut ympäristön niille sopiviksi. Arolajien yleisimpänä esiintymäalueena on lounaisrannikolla noin 15 kilometrin levyinen kaistale merenrannasta sisämaahan.

Arolajien leviäminen maahamme ajoittuu rautakauden (noin 500 eKr. - 1150/1300 jKr.). alkuun. Osa arolajeista on myöhemmin levinnyt rautakautisen asutusalueen ulkopuolelle, mutta osan levintä on ollut riippuvainen nimenomaan rautakaudella vallinneista olosuhteista. Esimerkki tällaisesta on sikoangervo, jota ei tavata paria poikkeusta lukuun ottamatta 1300-luvun jälkeen asutetuilta alueilta. Koska sikoangervon luontainen leviämiskyky on erittäin heikko, on ilmeistä, että ihmiset ovat rautakaudella tietoisesti levittäneet sitä. Kun kiinnostus sikoangervon hyödyntämiseen rautakauden lopulla päättyi, sen leviäminen pysähtyi. Se on kyennyt selviytymään niillä alueilla, jonne se rautakauden kuluessa levisi, ja jotka siitä lähtien ovat pysyneet avoimina.

Perinnemaisema-alueilla sijaitsee usein muinaisjäännöksiä. Jo rautakauden alussa raivattiin maanviljelykseen ja karjanhoitoon tarpeisiin alueita, jotka olivat myöhemminkin perinteisen maanviljelyksen aikana käytössä. Ne muodostavat perinnemaisemiemme vanhimman kerrostuman.

Muinaisjäännösten päällä on usein tiheä puuvartinen kasvillisuus, joka juuristoineen rikkoo rakenteita ja peittää näkyväisyyden alueella. Hoitotyössä muinaisjäännöksen päältä ja sen välittömästä läheisyydestä poistetaan kaikki näkyväisyyttä häiritsevä ja muinaisjäännöstä vahingoittava kasvillisuus.

Mikäli muinaisjäännöksessä on maanpinnalle näkyviä rakenteita, ne voidaan joissain tapauksissa ottaa hoidon yhteydessä paremmin esille. Tämä on kuitenkin mahdollista vain sellaisissa kohteissa, joissa on tehty arkeologiset kaivaukset. Paikalla olisi hyvä olla arkeologi valvomassa rakenteiden esille ottamista. Rakenteiden pitää olla hyvin dokumentoitu ja niiden kunto tulee olla tarkkaan tiedossa ennen hoidon aloittamista, muutoin niille saatetaan aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja. Toisinaan kasvillisuuden harventamisella ja poistamisella saadaan näkyville sen alle piiloutuneita, mutta maaston profiilissa näkyviä rakenteita. Tällaisia ovat mm. asuinkuopat ja terassit.

Muinaisjäännösten kunnon parantamista tai rekonstruktioita ei yleensä tehdä. Periaatteena on että, varsinaisia rakenteita tai kulttuurikerroksia käsitellään mahdollisimman vähän. Hoidossa ei myöskään ole syytä pyrkiä muinaismaiseman rekonstruointiin. Erityisesti kivikautisten asuinpaikkojen ja pronssikautisten hautaraunioiden ympäristö on täydellisesti muuttunut niistä ajoista, jolloin niitä käytettiin. Muinaisjäännöksiä on tarkasteltava osana laajempaa historiallista ja maisemallista perspektiiviä.

Käytännön hoitotyössä tämä otetaan huomioon siten, että hoitoa ei suunnata pelkästään lailla suojeltuun muinaisjäännökseen vaan kaikkiin ympäristössä näkyviin ihmisen eri aikoina muovaamiin maisemallisiin elementteihin. Näitä ovat mm. historiallisen rakennukset jäännöksineen, peltoterassit ja ojat, viljelysrauniot, kiviaidat ja kellarit sekä puolustusvarustukset. Maiseman kehitys on jatkuva prosessi, jota ei voida pysäyttää. Maiseman rekonstruointi on mahdotonta myös sen vuoksi, että useissa tapauksissa tietomme muinaismaisemasta ovat hyvin puutteellisia.

Muinaisjäännösten hoito edellyttää huolellista perehtymistä alueen maankäytön historiaan, luonnonolosuhteisiin ja sen kulttuurihistorialliseen taustaan. Hoitolupahakemukseen näistä listataan perusasiat. Lupaa haetaan joko vapaamuotoisella hakemuksella tai kaavakkeella, jota voi tilata Museovirastosta. Hakemuksen muodosta riippumatta hakijan on esitettävä alueelle hoito- ja käyttösuunnitelmaa, jota laadittaessa on syytä tutustua mahdollisimman tarkasti arkistolähteisiin, karttoihin sekä tietenkin tehdä havaintoja maastossa. Hoitosuunnitelmasta on myös käytävä ilmi se, minkälaiseen lopputulokseen hoidolla pyritään.

Jo suunnitelmaa tehtäessä kannattaa olla yhteydessä seudun muinaisjäännösten hoidosta vastaavaan aluesuunnittelijaan, jolta saa neuvonta-apua. Aluesuunnittelija kuitenkin tulee tekemään paikalla maastotarkastuksen viimeistään ennen hoitoluvan myöntämistä. Tällöin maastossa käydään yhdessä yksityiskohtaisesti läpi eri toimenpiteet ja niiden toteuttaminen ja pohditaan mahdollisia vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Eräänä hoitoluvan saamisen edellytyksenä on riittävien resurssien osoittaminen. Mikäli kohde on tyypiltään sellainen, jonka hoito voidaan tehdä yhden päivän talkootyönä (tällaisia saattavat olla esimerkiksi useat karulla kalliopohjalla sijaitsevat yksittäiset pronssikautiset hautarauniot) resurssien osoittamiseksi riittää laskelma tarvittavista talkoopäivistä ja sitoutuminen niiden järjestämiseen

Koska muinaisjäännökset ovat lailla rauhoitettuja ja niiden vahingoittaminen on kiellettyä, ei niiden pintaa saa rikkoa eikä niiden päälle saa tehdä minkäänlaisia rakennelmia. Esimerkiksi laidunrakennelmia ei voi tehdä siten, että ne koskettaisivat muinaisjäännöksen rakenteita. Myöskään kulottamista tai raivausjätteen polttoa muinaisjäännösalueilla ei voida sallia, koska muinaisjäännöksiin ei saa muodostua niihin kuulumattomia palokerroksia.

Museovirastoon on hyvä olla yhteydessä jo hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Tällöin yhteisellä maastokatselmuksella voidaan sopia alueella tehtävistä toimenpiteistä ja selvittää mahdolliset rajoitteet ja siten nopeuttaa luvan käsittelyä jatkossa.

Hoitoyksikön tutkijat antavat mielellään ohjeita ja neuvoja hoitokohteen valinnasta, hoitosuunnitelman laatimisesta ja käytännön hoitotyöstä.

Yhteystiedot ja muutakin hoitoon liittyvää tietoa löytyy mm. Museoviraston nettisivuilta osoitteesta

http://www.nba.fi/fi/mjhoito

Lisätietoa aiheesta: Archaeobotany of the site of the oldest cereal grain find in Finland. Ann. Bot. Fennici 25: 33-45. 1988. Vuorela, I. - Lempiäinen, T Hiidenkiuas ja tulikukka: opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. 1999.Toim. Teija Tiitinen. Kirj. Leena Koivisto (et al.) Kiinteiden muinaisjäännösten hoito-opas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B; no 64 Vantaa 2002 Kiinteät muinaisjäännökset kulttuurimaisemassa - Stationary ancient relics in the cultural landscape. Suomen ympäristö. - Helsinki : Suomen ympäristökeskus. - ISSN 1238-7312. 1997: 87, s. 55-58. Moisanen, Jukka - Taskinen, Helena Lounais-Suomen varhaismetallikautinen asutus ja viljely siitepölyanalyysin valossa. Karhunhammas 13, 2-23. Turku. 1991. Vuorela, Irmeli The Management of Archaeological Sites and Historical Monuments in Finland. Karhunhammas 16. ss. 99-106. 1992. Koivisto, Leena - Tiitinen, Teija Morphological and chemical characteristics of dropwort (Filipendula vulgaris) in nature and in cultivation. University of Turku. Department of Biology, Turku 1982. Lempiäinen, Terttu Muinaisjäännösalueiden hoito ja käyttö - Vården och användningen av fornlämningsområden. Arkeologia Suomessa. - Helsinki : Museovirasto. - ISSN 0784-235X. 1999/2000 (2002), s. 22-3. Koivisto, Leena - Mikkonen-Hirvonen, Satu. Muinaisjäännösten hoito ja merkitseminen. 1994. Arkeologia Suomessa 1988-89. Helsinki. Taskinen, H. - Heikkurinen-Montell, T. - Moisanen, J. Muinaisjäännösten suojelu ja hoito. Masunni 1. Tampere.1993. Paula Purhonen. Perinnemaisemien yhteys varhaiseen asutus- ja maankäyttöhistoriaan. (Traditional rural landscapes in relation to early settlemant and Land usage). Suomen ympäristö 1/ 2006. Sirkka-Liisa Seppälä. Suomen hoidetut muinaisjäännökset - Vårdade fornlämningar i Finland 1995. Toim. Torsten Edgren; - Jukka Moisanen - Helena Taskinen.