 |
 |
 |
 |
 |
|
|
|
|
Niittyjen kulotus Kulotus on eräs ympäristönhoidollinen toimenpide, jolla voidaan parantaa erilaisten kasvupaikkojen ekologisia ominaisuuksia. Kulotusta käytetään ensisijaisesti metsämailla, mutta soveltuu hyvin myös pitkään käytöstä poissa olleelle niitylle. Varsinais-Suomen itäosien laajat jokivarsiniityt soveltuvat erinomaisesti kulottamiseen aloitettaessa perinnemaiseman hoito pitkän tauon jälkeen Kulotus parantaa kasvupaikkojen ravinne-, kosteus- ja lämpöolosuhteita, toisin sanoen kulotus muuttaa hetkeksi koko habitaatin pienilmaston ja nimenomaan, monelle lajille suotuisampaan suuntaan. Kulotuksen yhteydessä saadaan niityiltä poistettua nopeasti vuosia paikalle kerääntynyt kasvimassa ja karike. |
 |
|
Kasvillisuuteen sitoutuneet ravinteet muuttuvat liukoiseen muotoon, josta voi olla sekä hyötyä että haittaa. Jokivarsilla kulotuksen jälkeisissä sateissa ravinteet kulkeutuvat helposti sadeveden mukana jokiin. Toisaalta kulotuksessa vapautuneet ravinteet ovat nopeasti kasvillisuuden käytössä. Kulotetuilla kohteilla kasvit jopa lähtevät kasvamaan useita päiviä aiemmin kuin kohteella, jossa on paksu kerros edellisten vuosien kasvinjäänteitä. Puustoisemmilla alueilla kulotuksen yhteydessä palaa myös osa humuskerroksesta. Humuskerroksen ohenemisen myötä maaperän pH nousee jopa vuosikymmeniksi. Korkeampi pH luo kasvun edellytyksen monelle harvinaistuneelle perinnebiotooppien lajille. Humuskerroksen oheneminen parantaa myös maaperän lämpötaloutta. Perinnemaisemilla kulotuksen hyöty tulee esiin myös jatkohoitotoimenpiteissä: niittäminen helpottuu ja eläimillekin selkeä, saman kasvukauden aikana kasvanut heinäkasvusto maittaa paremmin kuin vanha, kasvinjäänteisiin sekoittunut kasvusto. Pelkästä kulotuksesta ei perinnemaisemanhoidon kannalta ole juurikaan hyötyä - joskus kasvusto saattaa äityä kasvamaan jopa aiempaa rehevämmin. Kulotuksen yhteydessä osa typestä poistuu oksideina ilmakehään, mutta iso osa mobilisoituu kasvien käyttöön. Tällainen typpivarojen "liikkeellelähtö" saisi ilman hoitoa typensuosijakasvit, horsmat, nokkoset ja koiranputket, rehottamaan. Tämän vuoksi kulotetun kohteen niitto tai laidunnus jo saman vuoden aikana on tarpeen. Puustoisemmilla kohteilla kulotus lisää luonnon monimuotoisuutta. Perinnemaisemilla, erityisesti metsälaitumilta ja hakamailta, löytyy monia lajeja, jotka viime aikoina ovat voimakkaasti taantuneet ja jotka ovat selvästi kulotuksesta hyötyviä lajeja. Huhtakurjenpolvi (Geranium bohemicum) on Suomessa laji, jonka siemen suorastaan vaatii riittävän kuumat olosuhteet, yleensä kulon, itääkseen. Huhtakurjenpolven elämänkierto on muutenkin hyvin omalaatuinen. Sen siemenet voivat majailla maaperän siemenpankissa useita kymmeniä vuosia kunnes seuraavan kulon kuumuus saa ne itämään. Kasvistomme muita kulonsuosijoita ovat: rohtotädyke
(Veronica officinalis) Monet tulen muovaamissa ympäristöissä viihtyvät, nykyään uhanalaistuneet lajit viihtyvät alueella, josta löytyy palanutta puuta. Myös perinnemaisemien harvinaisista sammal-, jäkälä- ja sienilajeista löytyy edustajia, jotka vaativat satunnaisesti toistuvien tulenliekkien vaikutuksia. Hyönteisten suhtautumista kulotukseen on tutkittu vain vähän eivätkä tulokset ole johdonmukaisia. Hyönteisistä löytyy niin kulotuksesta hyötyviä kuin siitä kärsiviä lajeja. Hämähäkit näyttävät viihtyvän ja voivan hyvin kulotetussa ympäristössä. Lähteet: Lemberg, Taina (toim.). Kulotusopas. Metsäteho Oy. Helsinki 2002. Pykälä, Juha. Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö, luonto ja luonnonvarat nro 495. Helsinki 2001. Reinikanen,
Antti, ym. Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa. Metsäntutkimuslaitos
ja Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 2000. |
|