Yleisin
perinnemaisematyyppimme on niitty. Perinteisen maankäytön
eli niiton, kulottamisen ja laiduntamisen lisäksi niittyjen
hoito oli suhteellisen vähäistä, usein se rajoittui
vain sammaleen poistoon. Niityt voidaan jakaa useisiin tyyppeihin
kuten mm. kuiviin niittyihin, tuoreisiin niittyihin, merenrantaniittyihin,
tulvaniittyihin ja suoniittyihin ja nämä taas lukuisiin
alatyyppeihin. Näistä Varsinais-Suomessa sijaitsee
eniten tuoreita niittyjä ja merenrantaniittyjä.
Sen sijaan tulva- ja suoniittyjä täällä
ei inventointien mukaan ole enää perinteisessä
käytössä.
Tuoreet
niityt ovat ylivoimaisesti yleisin niittytyyppi Suomessa.
Nämä alueet olivat perinteisen maatalouden parhaita
niittymaita, joille vettä pidättävä maaperä
kasvatti rehevän kasvillisuuden. Niiden rehuntuottokyky
oli erittäin hyvä ja ennen tuoreet niityt olivatkin
hyvin tärkeitä karjan talvirehun tuotannossa. Pellonraivauksen
ja nykyaikaisten laidunten yleistymisen myötä luonnonniittyjä
on enää murto-osa menneistä määristä.
Kun esimerkiksi vuonna 1880 maassamme oli luonnonniittyjä
vielä noin 1,6 miljoonaa hehtaaria, niitä vuoden
1996 kartoitukseen löydettiin edustavina enää
alle 2000 ha. Varsinais-Suomessa edustavia tuoreita niittyjä
on säilynyt lähes ainoastaan jokivarsien rinteillä,
alueilla joita ei ole voitu ottaa peltokäyttöön.
Erityistä hoitotarvetta vaativista alatyypeistä
mainittakoon vaikkapa nurmirölli-poimulehtiniityt, päivänkakkaraniityt
ja metsäkurjenpolviniityt. Edustavilla tuoreilla niityillä
on Suomessakin putkilokasvilajeja 30-40 neliömetriä
kohti ja ne ovat pienruohovaltaisia. Nykyisin niityt ovat
umpeenkasvun ja rehevöitymisen seurauksena yleisimmin
heinävaltaisia ja lajistoltaan varsin yksipuolisia. Tämän
vuoksi hienon niityn näkeminen nykyisin sykähdyttää!
