Yleisin
perinnemaisematyyppimme on niitty. Perinteisen maankäytön
eli niiton, kulottamisen ja laiduntamisen lisäksi niittyjen
hoito oli suhteellisen vähäistä, usein se rajoittui
vain sammaleen poistoon. Niityt voidaan jakaa useisiin tyyppeihin
kuten mm. kuiviin niittyihin, tuoreisiin niittyihin, merenrantaniittyihin,
tulvaniittyihin ja suoniittyihin ja nämä taas lukuisiin
alatyyppeihin. Näistä Varsinais-Suomessa sijaitsee eniten
tuoreita niittyjä ja merenrantaniittyjä. Sen sijaan
tulva- ja suoniittyjä täällä ei inventointien
mukaan ole enää perinteisessä käytössä.
Tuoreet
niityt ovat ylivoimaisesti yleisin niittytyyppi Suomessa. Nämä
alueet olivat perinteisen maatalouden parhaita niittymaita, joille
vettä pidättävä maaperä kasvatti rehevän
kasvillisuuden. Niiden rehuntuottokyky oli erittäin hyvä
ja ennen tuoreet niityt olivatkin hyvin tärkeitä karjan
talvirehun tuotannossa. Pellonraivauksen ja nykyaikaisten laidunten
yleistymisen myötä luonnonniittyjä on enää
murto-osa menneistä määristä. Kun esimerkiksi
vuonna 1880 maassamme oli luonnonniittyjä vielä noin
1,6 miljoonaa hehtaaria, niitä vuoden 1996 kartoitukseen
löydettiin edustavina enää alle 2000 ha. Varsinais-Suomessa
edustavia tuoreita niittyjä on säilynyt lähes ainoastaan
jokivarsien rinteillä, alueilla joita ei ole voitu ottaa
peltokäyttöön. Erityistä hoitotarvetta vaativista
alatyypeistä mainittakoon vaikkapa nurmirölli-poimulehtiniityt,
päivänkakkaraniityt ja metsäkurjenpolviniityt.
Edustavilla tuoreilla niityillä on Suomessakin putkilokasvilajeja
30-40 neliömetriä kohti ja ne ovat pienruohovaltaisia.
Nykyisin niityt ovat umpeenkasvun ja rehevöitymisen seurauksena
yleisimmin heinävaltaisia ja lajistoltaan varsin yksipuolisia.
Tämän vuoksi hienon niityn näkeminen nykyisin sykähdyttää!
